sumussa rv 14+1

Viikko ultran jälkeen meni sumussa.

En jaksanut oikein mitään tehdä ja elämä tuntui kovin epäreilulta. 

Se tunne mikä oli päällä, oli ihan kamala. Illat meni itkiessä ja työpäivistä selvisin hädintuskin.

Halusin vain unohtaa koko raskauden ja vauvan olemassaolon. Yritin epätoivoisesti piilottaa mahan, joka näkyy jo kilometrien päähän. Varauduin jo pahimpaan, eli niihin huonoihin uutisiin ja tulevaan keskeytykseen.

Soitin neuvolaan kertoakseni sielläkin asiasta ja ehkä toivoin saavani jonkinlaista toivon kipinää.

Neuvolantäti kysyi halusinko pitää seuraavan lääkärineuvola-ajan vai perua sen. 

Halusin pitää sen. En uskonut, että kaikki voisi olla yhtäkkiä ohi. Olin myös vähän pettynyt neuvolan suhtautumiseen. Ehkä heille tulee tällaisia tilanteita niin vähän, että niihin on hankala varautua ja sanat ovat vähissä. Muistelen vieläkin kätilöä, joka teki meille np-ultran ja joutui kertomaan ne uutiset ja ohjaamaan jatkotutkimuksiin. Olisin halunnut kiittää häntä. Mielestäni hänellä oli ammattitaito ja empaattisuus kohdillaan. 

Tätä tunnetta ja epätietoisuutta vauvan terveydestä en toivoisi kuitenkaan pahimmalle vihamiehellenikään.

Keskiviikkona  12.3.14 tasan klo 14:06 soi sitten puhelin.

Pirteän kuuloinen naishoitaja soitti sikiötutkimusyksiköstä.

Pikanäytteen tulokset olivat tulleet ja meidän sikiön kromosomit trisomia 13, -18 ja -21 kohdalta ovat täysin normaalit! Tuntui kuin minut olisi revitty jostain pimeästä takaisin valon keskelle. Ilon tunne oli sanoinkuvaamaton. Sukupuolta en halunnut tietää. Oli sitten tyttö tai poika niin hän on meidän oma pieni ihmeemme. Toki lopulliset näytteen tulokset on vielä tulematta ja lääkäri ultraa vielä rakenneultrassa sitten sydämen tarkemmin. Mutta uskallan nyt hengittää ja nauttia tästä raskaudesta taas uudella tavalla. 

ultrakuva rv 12+4

Tänään on menossa rv 14+1.

Aamulla piti halailla vessanpönttöä eli pahoinvointi ei ole vielä täällä väistynyt. 

Samoin pää on ollut kipeä jo pari viikkoa. Aamulla siihen ensimmäisenä herää ja illalla siihen nukahtaa.

Huomenna on odotettu neuvola+lääkäri. Pääsen kertomaan kaikista vaivoistani, joista nyt tympein on jo kuukauden silmässä pomppinut elohiiri. 

Mutta eniten odotan, että pääsen kuuntelemaan pienen ihmeemme sydänäänet.

Minema & pieni ihme 14 + 1

ajatuksia

Ajatuksia...

Tuntuu hyvältä kirjoittaa omia ajatuksia tänne.

Olen aina ollut huono puhumaan tunteistani, varsinkin niistä vaikeimmista.

Tällä hetkellä oma pää on aika sekaisin ja

tuntuu vaikealta jopa itse tulkita tämänhetkisiä ajatuksia.

Miksi narkkari, alkoholisti, äiti joka ei lapsia koskaan edes halunnut tulee raskaaksi?

Miksi nainen, joka ei juo, ei polta tupakkaa, käy töissä, haaveilee perheestä, ei lapsia saa koskaan?

Onko meille vain pelattu kortit valmiiksi.

Joitakin meistä koetellaan enämpi kuin toista.

Miksi? Kuka niin on määrännyt?

Aina olen sitä mieltä ollut, että

ihmistä koetellaan vain sen verta kun hän jaksaa kantaa.

Mutta kuka on määritellyt sen, että

kuka jaksaa kantaa enämpi kuin toinen. 

Jos mietitään raskautta, jonka pitäisi olla naisen onnellisinta aikaa. 

Odottaa lasta syntyväksi, johon rakastuu heti kun testi näyttää plussaa.

Jolloin vauva ei edes ole vielä vauva.

Sitten on keksitty kaikenmaailman seuloja, jotka on kyllä ihan hyvä homma.

Mutta miksi silti ne antaa niin paljon vääriä tuloksia?

Niin paljon turhaa huolenaihetta?

Tiedän sen, vaikka meillä olisi kromosomeiltaan terve vauva ja ultrissa kaikki hyvin, tulen koko raskausajan miettimään, mistä niskaturvotus sitten johtui, millainen vauva sieltä syntyy, onko hän silti kaikesta tutkimisesta huolimatta sairas.

Tällä viikolla olemme viisaampia tässä asiassa.

Minema ja pieni ihme

Hups olinkin tuossa edellisessä tekstissä vähän valehdellut, eli ajan istukkanäytteen ottamiseen saimme siis ylihuomiselle, joka oli siis eilen. Pari päivää ennen tuota aikaa oli sanoinkuvaamattoman hirveitä. Pelkään, että vauvalla on jotain ja samalla pelkäsin tuota näytteen ottamista. 

Koko 2 päivää meni istuessa netissä etsimässä tietoa tuntemattomasta....
No eilen kävimme siis näytteen otossa. Matkalla Ouluun tiistaina ultrannut kätilö soitti verikokeiden tuloksista ja downin riskiluku oli koholla 1:14, mies positiivisena muutti sen prosenteiksi joka on siis 7%. Näin se tosiaan ei kuulosta niin isolta luvulta...
Ensin perinnöllisyyspolin kätilö selvitti meille tutkimuksesta, millainen se on ja mitä sillä etsitään. Meiltä otetaan se pikanäyte jonka vastaukset saadaan ensi viikolla ja sitten myös se laajempi näyte, jonka vastauksiin menee kauemmin aikaa. Kuvitelkaa, kun kätilö selvitti mitä tutkitaan mua alkoi naurattamaan! :O Kaikki se parin päivän jännitys purkaantui siinä naurulla. Meiltä kysyttiin, että olemmeko miettineet mitä teemme jos näytteet eivät ole puhtaat. Meille tosiaan ainoa vaihtoehto on keskeytys. Teen työtä kehitysvammaisten parissa ja tiedän tasan tarkkaan mitä se on. Ja suoraan sanon, että minusta ei siihen olisi 24/7. Kätilön luona oltiin n.10 min ja lähdettiin odottamaan ultraa ja näytteen ottoa. Ajat oli myöhässä n. 30 min ja siinä ajassa kerkesin käydä veskissä ainakin 5 kertaa ja ultratessakin oli rakko vielä aika täysi.

En ikinä, ikinä ole jännittänyt mitään niin paljon kuin tätä istukkanäytteen ottamista.
Ultralla katsottaessa kaikki oli hyvin, siellä toinen liikkui, oli kädet ja jalat ja 5 sormeakin näkyi ja muutenkin kaikki tarvittava löytyi. Napanuorassa oli 3 suonta, virtaukset kuulosti normaaleilta, vettä oli normaalisti. Edelleen sikiö vastasi 4pv isompaa 68,9mm oli mitta kun tiistaina se oli vähän päälle 64mm. Eilen viikkoja oli siis 12+4.
Sitten alkoi se ikävämpi vaihe eli näytteen otto. Tuntui, etten pysy paikallani kun tärisin kauttaaltani siinä "sängyllä". Laitoin silmät kiinni, kun en sitä pitkää piikkiä halunnut nähdä. Se tuikkaaminen ihon läpi kirpaisi, mutta sen jälkeen koko homma tuntu oikeastaan vain ilkeältä maata siinä piikki mahassa.
Sekin tuli nyt sitten koettua ja näytteenotto meni hyvin. Polilta sanoivat, että soittavat sitten kun näyte on valmis ja varmistin vielä, että soittavat ihan sama tuleeko hyviä tai huonoja uutisia. Eli ei tarvi elää pelossa kun puhelin soi, että tulee vain huonoja uutisia.

Ne kaikki tunteet, mitä tässä on käynyt läpi ja käy koko ajan...

Niitähän ei voi tietää vain kun ne ketkä käy läpi samoja tunteita ja asioita. En olisi ikikuuna päivänä uskonut, että joudun tällaista käymään läpi. Minä, joka en tee kuin terveitä lapsia? Tämä mennyt viikko on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa ja tällä hetkellä päästä ei montaa miettimisen aihetta löydy.
Tuleva viikko tulee olemaan varmasti ihan yhtä kauhea. Mitä jos vauva onkin "terve", mistä turvotus sitten voi johtua jne...Mies on tässä tilanteessa ollut meistä se viisaampi ja positiivisemmin ajatteleva. Mutta kyllä tämä hänenkin mielelleen ottaa kovin. Ensi viikolla toivottavasti olemme taas viisaampia.

Minema

meille?

Miten tämä voi meille tapahtua?

Juuri nyt päässä ei oikein muita ajatuksia pyöri.

Kävimme eilen niskapoimu-ultrassa, jonka piti olla onnellinen tapahtuma. Näemme meidän minin. Mies näkee ensimmäistä kertaa lapsemme ultrassa.

Aina kaikki ei mene niinkuin on suunniteltu tai toivottu. Läheskään aina.

Siellähän se mini kölli masussa, sydän löi, kaikki rakenteet oli kunnossa, virtsarakkokin näkyi ja sormet ja varpaatkin löytyi meidän miniltä.

Mutta, olihan siellä jotain huonostikin. 

Nimittäin meidän minillä oli turvotusta niskan alueella suurimmillaan 4,2mm. Pienimmillään se taisi olla jotain 2,9-3,2, mutta tuo suurin luku....Huomasin kyllä heti, että turvotusta näkyy poikkeuksellisen paljon.

Kätilö otti sata kuvaa, mitat vain hurisi sumentuneissa silmissä, sydän löi tuhatta ja sataa. Nenäluutakin kätilö yritti etsiä, eikä ollut sitten varma löytyikö se vaiko ei. Lääkäri katsoi myös kuvia, eikä nähnyt tarvetta enään ultrata. Puolet sanoista tai keskustelusta meni ohi. Lapsella voi olla kehitysvamma, sydänvika taikka sitten hän voi olla ihan terve ja tämä on vain persoonallinen piirre. 

Persoonallinen piirre? Tuleeko vauvastamme notre damen kellonsoittaja körmyniskoineen, kun hän syntyy?

Itkuhan siinä tuli, vaikka ei saisi murehtia etukäteen...

Valitsimme lähetteen istukkabiopsiaan, jonka voi tehdä heti näin pienillä raskausviikoilla. Lapsivesipunktiota meidän olisi pitänyt odottaa sinne viikolle 15 ja pari viikkoa on aivan liian pitkä aika odottaa.

Sen tiedämme keskustelemattakin, jos vauvalla jotain ilmenee, keskeytämme raskauden. 

Olen työni puolesta nähnyt kehitysvammaisia, ja omat voimani eivät riittäisi hoitamaan sellaista kotona. 

Riskilukujahan me ei olla vielä keritty saamaan, niitä odotellessa. Toki tuo niskaturvotus nostaa sitä lukua roimasti. Sain eilen soiton tunti ultran jälkeen, saimme istukkabiopsiaan ajan jo huomiselle.

Eilisen päivän olen viettänyt googlessa ja lukenut kohtalotovereiden tarinoita...

Nyt tuntuu, että ajatus lentää nopeammin kuin mitä sormet kirjoittaa.

Minema