Viikko ultran jälkeen meni sumussa.
En jaksanut oikein mitään tehdä ja elämä tuntui kovin epäreilulta.
Se tunne mikä oli päällä, oli ihan kamala. Illat meni itkiessä ja työpäivistä selvisin hädintuskin.
Halusin vain unohtaa koko raskauden ja vauvan olemassaolon. Yritin epätoivoisesti piilottaa mahan, joka näkyy jo kilometrien päähän. Varauduin jo pahimpaan, eli niihin huonoihin uutisiin ja tulevaan keskeytykseen.
Soitin neuvolaan kertoakseni sielläkin asiasta ja ehkä toivoin saavani jonkinlaista toivon kipinää.
Neuvolantäti kysyi halusinko pitää seuraavan lääkärineuvola-ajan vai perua sen.
Halusin pitää sen. En uskonut, että kaikki voisi olla yhtäkkiä ohi. Olin myös vähän pettynyt neuvolan suhtautumiseen. Ehkä heille tulee tällaisia tilanteita niin vähän, että niihin on hankala varautua ja sanat ovat vähissä. Muistelen vieläkin kätilöä, joka teki meille np-ultran ja joutui kertomaan ne uutiset ja ohjaamaan jatkotutkimuksiin. Olisin halunnut kiittää häntä. Mielestäni hänellä oli ammattitaito ja empaattisuus kohdillaan.
Tätä tunnetta ja epätietoisuutta vauvan terveydestä en toivoisi kuitenkaan pahimmalle vihamiehellenikään.
Keskiviikkona 12.3.14 tasan klo 14:06 soi sitten puhelin.
Pirteän kuuloinen naishoitaja soitti sikiötutkimusyksiköstä.
Pikanäytteen tulokset olivat tulleet ja meidän sikiön kromosomit trisomia 13, -18 ja -21 kohdalta ovat täysin normaalit! Tuntui kuin minut olisi revitty jostain pimeästä takaisin valon keskelle. Ilon tunne oli sanoinkuvaamaton. Sukupuolta en halunnut tietää. Oli sitten tyttö tai poika niin hän on meidän oma pieni ihmeemme. Toki lopulliset näytteen tulokset on vielä tulematta ja lääkäri ultraa vielä rakenneultrassa sitten sydämen tarkemmin. Mutta uskallan nyt hengittää ja nauttia tästä raskaudesta taas uudella tavalla.
Tänään on menossa rv 14+1.
Aamulla piti halailla vessanpönttöä eli pahoinvointi ei ole vielä täällä väistynyt.
Samoin pää on ollut kipeä jo pari viikkoa. Aamulla siihen ensimmäisenä herää ja illalla siihen nukahtaa.
Huomenna on odotettu neuvola+lääkäri. Pääsen kertomaan kaikista vaivoistani, joista nyt tympein on jo kuukauden silmässä pomppinut elohiiri.
Mutta eniten odotan, että pääsen kuuntelemaan pienen ihmeemme sydänäänet.
Minema & pieni ihme 14 + 1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti